Meni hörselöiksi

Tein tuossa syksyn mittaan yhden sivuprojektin sivuprojektin. Innostuin ompelemaan ihka-aidon Lolita-mekon, taitaa olla sweet-tyyliä. En itselleni, ei tokikaan. Meikäläinen ei mahtuisi kuin viereen. Huvikseni askartelin, kun oli joutoaikaa, ja olen aina ollut kiinnostunut tästä tyylistä. Toinen syy oli se, että tarvitsin somistuksen näyttöön jotain esillepantavaa, ja ne koulun varastosta löytyvät iänikuiset essut tai muut vanhat rievut eivät varsinaisesti inspiroi. Niinpä kaivelin vähän mielikuvitustani ja päätin tehdä jotain mitä yleensä ei koululla näe.

Mekko on tehty oikeilla japanilaisilla kaavoilla. Koko on joko M, japanilaisten mittojen mukaan. Meikäläisittäin siis todella pieni koko, olisiko 34.

Ompelin mekon vaaleansinisestä puuvillasekoitteesta ja valkoisesta puuvillasta. Yläosaan laitoin tukikankaan koska valkoinen puuvilla oli huomattavasti tukevampaa ja lopputuloksesta uhkasi tulla roikkuva.
Ajattelin laittaa mekon myyntiin, koska ei sille mitään varsinaista käyttöä ole. Puku on siis ollut esillä yhdessä harjoitustyönä tehdyssä somistuksessa, mutta vain nuken yllä.

 Mekko edestä. Alle on laitettava tyllialushame, ilman sitä mekkoon ei tule puolipallomaista helmaa. Kuvia varten laitettu alushame ei ollut paras mahdollinen, siksi helma jää vähän vaisuksi.

Sivusta...

... ja takaa. Edestä lähtevät nauhat solmitaan taakse rusetille, puvussa on takana vetoketju.

Yksityiskohta helmasta.

Hihansuu.

Miehustassa on koristeellinen "bib". Eli mikä rinnusröyhelö tuo nyt sitten suomeksi olisi.

Puku on myytävänä. Hintapyyntö on 85€, joka sisältää pakkausmateriaalit ja postituksen pakettina. Koska myynti on luonteeltaan kirppismyyntiä, ei vaihto- tai palautusoikeutta ole. Varmista siis itseltäsi että todella haluat mekon. Alushame ei sisälly hintaan.
Kaupankäynti periaatteella "maksu näkyy tilillä, paketti lähtee postiin".
Mikäli haluat ostaa mekon, yhteyttä voi ottaa mailitse rubic83(a)hotmail.com tai jättää kommentin jossa on sinun sähköpostiosoitteesi jotta voin ottaa yhteyttä.
Minulla on toisaalla (harrastusfoorumilla) palauteketju, josta voi katsoa referenssiä kaupankäynnin tasoon. Klik.

No kun joku sanoo sen kumminkin paremmin

Kuten useampaan kertaan olen tässäkin mietemaailmassa tainnut mainita, harrastelen kirjoittamista. Tai ehkä nykyään olisi korrektimpaa sanoa että minulla oli aiemmin tapana harrastella kirjoittamista. Ei mitään ihmeellistä, ei fantasiaa tai muuta örkkimäistä, vain reaalimaailmaan sijoittuvia pieniä kertomuksia, mutta kuitenkin puhtaasti mielikuviteltuja juttuja, ei siis omaelämäkerrallista sisältöä. Kirjoittaminen oli aikoinaan luonteva jatkumo jatkuvalle kaunokirjallisuuden lukemiselle: oli kiva kokeilla osaisinko itsekin. Osasin kyllä, ainakin vähän. Oli kiinnostavaa huomata miten sain kehiteltyä monisivuisen tarinan jostain irtoajatuksesta. Eivät ne mitään ihmeellisiä olleet, mutta ihan omia tuotoksiani kuitenkin. Luetutinkin niitä joskus kaveripiirillä, mutta sen kummemman kritiikin kohteeksi en niitä koskaan antanut. Ne olivat enimmäkseen omia päänsisäisiä sukelluksiani, trippejä henkiseen maailmaani. Pisin hengentuotteeni on tätä nykyä 98 sivua, noin 32 000 sanaa (Times New Roman 12, riviväli 1,5), mutta se on edelleen keskeneräinen*. Pitäisiköhän sitä nimittää pienoisromaaniksi? Ainakin Wikipedian määritelmän mukaan suomenkielinen novelli on huomattavasti lyhyempi, 1000-8000 sanaa. Suurin osa muista teelmyksistäni menee varmaan tuohon kategoriaan.

Merkillepantavaa on se, että kohta kymmeneen vuoteen en ole saanut aloitettua oikeastaan mitään uutta. Olen vain rämpinyt vanhojen tekstieni suossa, kirjoittanut joitain kohtia uusiksi ja täydentänyt tai muuten muokannut sisältöä lisää/poista kohtaus -meiningillä. Sivu- tai sanamäärillä laskettuna ollaan varmaan plusmiinusnollassa. Nykyään en siis kirjoita juuri mitään, hätinä tätä blogia. Ja tämäkin oli luokattoman pitkällä tauolla... Luen kyllä edelleen paljon, ja nyt kun lapset ovat isompia luen varmaan taas yhtä paljon kuin ennen lapsia, kun luin useammankin kirjan viikossa. (Kirjaholistin tunnustus: Jos rehellisiä ollaan, niin tuollaisia normaaleja 200-300 sivuisia meni semmoinen 5-7kpl/viikko. Jos luin jotain paksumpaa teosta niin sitten muutama vähemmän. Samoissa määrissä alan olla taas.)

Miksi en kirjoita? En ehdi, se tuntuu niin vaikealta, ei ole ideoita, en jaksa, joku muu kyllä sanoo saman paremmin... Näitä syitä kyllä riittää. Olin jo tuudittautunut siihen uskoon, etten enää osaa edes kirjoittaa, kun törmäsin Routakotoon. Harmillista kyllä en enää muista mitä kautta sinne päädyin, mutta se teki vaikutuksen. Etenkin raapale-osio. Luin kaikki raapaleet, osan useampaan kertaan. Tässä vaiheessa lienee varminta antaa varoituksen sana: jos mikään scifi-tyyppinen kiinnostaa, eikä sinulla juuri tällä hetkellä olisi aikaa vaan kiire bussille tai töihin, älä avaa niitä. Toistan, älä avaa. Istuin yhtenäkin yönä kahden aikaan koneella lukemassa niitä. Olisi pitänyt olla nukkumassa.
Sitten kun olin saanut raapaleet käsiteltyä, siirryin muihin teksteihin, kuten osioon "Kirjoittamisesta". Löysin linkin Margaret Pennyn muistikirjaan: Harrastajakirjoittajan viisi virhettä. Routakodon kirjoittaja oli käsitelly omalta osaltaan näitä, ja luin kohdat oikein ajatuksella läpi. Koin jonkin sortin valaistumisen; tähän minä olen syyllistynyt. Tässä oma listani:

1. Kärsimättömyys. “Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa.”
Huojentavaa todeta, että ihan ensimmäiseen en ole syyllistynyt. En ole tarjonnut tekstejäni mihinkään, sen sijaan olen hionut niitä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Koen ne edelleen hyvin raakileiksi, niistä puuttuu jotain. Mutta mitä?
Tuomio: SYYTÖN

2. Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana.
Minusta tuntuu, että en ole kirjoittanut mitään kovin "taiteellista", niin että teksteilläni on ollut hyvin vähän tilaisuuksia jäädä hämäräksi. Pikemminkin olen vääntänyt rautalankaa vähän liiankin kanssa. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, että olisin vääntänyt sitä lankaa oikeassa paikassa, vaan sitä, että todennäköisesti olen selvittänyt yksinkertaisia asioita liikaa ja jättänyt sellaisia selvittämättä mikä olisi kaivannut lihaa luiden päälle. Että mitä tästä nyt sitten sanoisi.
Tuomio: TARVITAAN LISÄSELVITYKSIÄ

3. Palautteen torjuminen. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on taito, joka kehittyy hitaasti.
Jep, nyt löytyi villakoiran ydin. En ole koskaan tarjonnut tekeleitäni mihinkään siitä yksinkertaisesta syystä että pelkään kritiikkiä. Olen todella huono ottamaan kriittistä palautetta vastaan: otan kritiikin usein henkilökohtaisesti vaikkei se sitä olisikaan.
Tuomio: SYYLLINEN

4. Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook.
Noh tuota, no. Olen tehnyt kaikkea tätä sen sijaan että kirjoittaisin.
Tuomio: SYYLLINEN

5. Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa.
Kyllä. Kyllä. Kyllä. Olen syyllistynyt kaikkeen tähän, ja siihen on syynä luokattoman kauhea kritiikkipeikko. En vain uskalla. Kuvittelen sitkeästi etten osaa, että kaikki muut osaavat jne.
Tuomio: SYYLLINEN. LADON TAA JA NISKALAUKAUS.

Entä mitä tästä opimme? Ainakin sen, että työsarkaa olisi.

Routakodon kirjoittajan teksteistä löytyi toinenkin kohta, joka kolahti. Viisi vinkkiä kirjoittajille, jossa listataan muutama neuvo. Itseeni kopsahti eniten kohta nro 1. "Kirjoita!" Tosiasiahan on, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Kuten muitakin asioita, sitä pitää harjoitella. Itse hoen tyttärelle, että sinun pitää harjoitella asiaa X, ennen kuin opit sen kunnolla. Se nimittäin pyrkii luovuttamaan liian helpolla: jos ei kerrasta suju niin hanskat naulaan. Miten niin muka sama mentaliteetti kuin äidillään kirjoittamisen suhteen...?

Summa summarum: kaikki tämä sai minut ajattelemaan itseäni ja kirjoittamista uudessa valossa. Varsinkin ne raapaleet jäivät kiinnostamaan: tasan sata sanaa + otsikot 15 sanaa, aihe sivuaa scifiä. Jos se ei sivua, kyseessä on ilmeisesti krapu. Rajoitettu koko kiehtoo, pitäisiköhän sitä kokeilla itsekin? Scifikin kiinnostaisi, tai tässä tapauksessa spefi, spekulatiivinen fiktio. Ehkä löydän itseni viimein uudesta suosta sen vanhan sijaan. Olen jo alkanut alustavasti miettiä asioita joista voisi kirjoittaa, ja tämä on oikeasti edistystä siihen että vain luen mitä toiset ovat kirjoittaneet.

--

Ai niin, se *: Se kertomus taitaa jäädäkin kesken. Minulle ei ole tähän mennessä selkiytynyt mitä oikein yritän kertoa ja mitä tarinassa tulee tapahtumaan. En ole varma oliko minulla alun alkaenkaan selvää juonisuunnitelmaa, ja tiedoston yläviitteeseen laittamani aloituspäivämäärä (kyllä, olen järjestyksen ihminen) kertoo, että tarinaa on nyt isketty vuodesta 2000 asti. Tarkka päivä on 10.5., eli juttu on jo teini-ikäinen. Olisi hauska tietää mitä teiniminä oikein ajatteli kun tuon aloitti.

Erilaisen nuoren juhannusjuustoja (*)

Meillä ei ole tapana viettää juhannusta sen kummemmin. Ollaan ja oleillaan, useimmiten anoppilassa - tai niin ainakin luulen, en yleensä muista enää seuraavana kesänä mitä tehtiin edellisenä vuonna. En muista vaikka olen selvistäpäin aina. Ilmeisesti se on myös se mitääntekemättömyys, joka aiheuttaa unohdusta.
Tänä vuonna tehtiin kerrankin jotain. Sijaintipaikka oli noin vuorokauden verran Oulun Eden, jossa tuhlattiin joululahjaksi saatu hotellilahjakortti. Reissuun lähdettiin vähän epävarmoissa fiiliksissä: onkohan siellä hirveästi väkeä ja rupeavatko ipanat kirkuparkumaan ravintolassa tai jossain? Reissusta palattiin hyvillä fiiliksillä: ei ollut ja jälkikasvukin osasi käyttäytyä, sen mitä neli-viisivuotiailta voi vaatia. Itse asiassa paremminkin: ravintolasta lähtiessä Isosisko vielä huikkasi täysin oma-aloitteisesti viimeiselle näkemälleen tarjoilijalle "Kiitos, oli hyvää!".

Jos lapsiperheenä haluaa lähteä kylpylälomalle eikä rakasta ryysistä tai halua olla aina samassa paikassa kuin muutkin, niin voin lämpimästi suositella juhannusta. Hotelli oli miltei tyhjä, kylpylän puolella oli reilu kymmenen lapsiperhettä ja muutama muu. Tilaa oli niin etten ollut uskoa silmiäni kun astelin suihkuosastolta kylpylän puolelle: ensimmäinen ajatus oli että eihän täällä ole ketään! Mies totesi että on se hyvä ettei tarvitse tehdä asioita kuten KAIKKI MUUT (TM), sillä nyt kaikki muut olivat ilmeisesti mökillä hyttysten syötävänä, ja me lekottelimme kaikessa rauhassa lämpimässä vedessä eikä tarvinnut pelätä että lapset jäävät isompien jalkoihin (osaavat olla joskus melko jyriä sellaiset reilu kymmenkesäiset, siinä jää puolet nuorempi jalkoihin niin ettei huomatakaan). Ja kun kaikki muut rynnivät hiihtolomalla kylpylään, niin me todennäköisesti lomailemme jossain muualla. Vaikea sanoa missä, viime talvena ei miehellä ollut talvilomaa (tai siis olisi ollut mutta sopivat sen pidettäväksi tässä kesällä kun oli tiedossa tuo raksa), mutta jossain muualla kuitenkin. Joskus on vain niin hienoa kun on erilainen nuori.

Lapset nauttivat vedessä lillumisesta niin kuin vain lapset voivat nauttia. Oli hienoa huomata, miten ne keksivät itse asioita, mm. miten uimarengas kannattaa vedessä niin ettei ipana uppoa. Yritin minä sitä viime kesänä selittää, mutta se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja vedessä keskityttiin siihen miten sitä voi kaataa kiposta toiseen. Nyt Isosisko ylpeänä esitteli kuinka hän osaa jo "uida" ja polski menemään uimarenkaan tukemana. Pikkuveli suhtautui moiseen edelleen samalla epäluulolla kuin aiemminkin, ja viihtyi lähinnä lastenaltaan puolella räpimässä. Kivaa kuulemma oli.
Voisikohan tästä tehdä uuden juhannusperinteen meidän talouteen?

*Ja mitä tulee juhannusjuustoon (eli juhannuskeitto, eli punanen hera, eli makiajuusto, just name it), niin jätin tänäkin vuonna keittämättä. Mutta ensimmäisen kerran elämässäni harkitsin, että jospa ensi vuonna. Eli minusta on tulossa hyvää vauhtia keski-ikäinen...

Sata kirjaa (fifty-sixty)

Olen joskus ottanut sivuprojektiksi tuon "Sata kirjaa" (- ja sitten olet kypsä kuopattavaksi...), joka löytyy tuosta yläreunan otsikoista. Tilanne on tällä hetkellä se, että:
- luettuna on 56kpl
- joskus aloitettuna mutta kesken jääneenä 11kpl ja
- kokonaan aloittamatta 33kpl.
No, kun blogi nyt vietti hiljaiseloa, menin toiveikkaana päivittämään sivua, rinta rottingilla että johannestoki sieltä on tuossa ajassa luettu vaikka mitä. Montako oli? Vastaus: yksi. Tasan yhden olin lukenut listalta, vaikka muuten kuulemma luen koko ajan.

Tälläkin hetkellä kesken on ainakin kolme kirjaa: Leila Meacham - Ruusut, Stephen King - Tukikohta ja F. Scott Fitzgerald - Kultahattu. Mitään kaunokirjallisuuden helmiähän nuo kaksi ensinmainittua eivät ole, vaikka molemmissa on runsaasti sivuja: Ruusut pitää kakkossijaa noin 750 sivun määrällä ja Tukikohta melkein tuplaa sen. Kultahattu on paljon ohuempi, mutta sillä lienee enemmän tunnustettuja kirjallisia ansioita, vaikkei listalta löydykään. (Ensin aioin kirjoittaa että eipä varsinkaan mr. Kingillä ole mitään asiaa moisille listoille, mutta ähäkutti, sieltäpä löytyy kuin löytyykin Hohto.)

Se ainoa luettu kirja oli Sofi Oksanen - Puhdistus. Tätä vauhtia tuo lista ei tule luetuksi vaikka eläisin satavuotiaaksi, jos kahteen vuoteen lukee yhden kirjan... Kävi kyllä mielessä että pitäisi ottaa printti tuosta listasta ja käydä sen kanssa kirjastossa, siten voisi olla jotain mahdollisuuksia että ne listan kirjat joskus tulisi luettua.

Tässäpä onkin hyvä sauma uudelle pakkomielteelle.

Ei kahta ilman kolmatta, vai...?

Meillä siis on nämä kaksi jälkeläistä. Ja aika lyhyellä ikäerolla, 1v2kk. Meiltä ei kukaan päässyt kyselemään, että no koskas te sen toisen, ette kai te vaan aio yhteen jättää, ja muita helmiä. Kaikki vähintään yhden lapsen tehneet varmaan tietävät nämä. Säästyimme niiltä, koska siinä vaiheessa kun niitä yleensä kysellään (eli kun esikoinen on vuoden korvilla) minä olin jo miltei viimeisilläni tai juniori oli jo maailmassa. Sitten saimmekin olla pitkään rauhassa, koska kukaan tervejärkinen ei tule kyselemään kahden vaippaikäisen vanhemmilta että no koskas seuraava?
Nyt, kun nuorempikin on jo neljän korvissa, olen ruvennut kuulemaan satunnaisesti: sillä-ja-sillä(kin) on kolmas tulossa, ettei jää liian iso ikäero (ja useimmissa tapauksissa edellinen lapsi on noin kahden). Kuulenko omiani, kun olen kuulevinani rivien välissä kysymyksen entäs teille? 

Olen sanonut suoraan kyselijöille että ei. Meille ei ole tulossa kolmatta. Ei nyt eikä viiden vuoden puitteissa. Minä en jaksa, eikä mieskään kolmatta haluaisi. Olen ollut kahden lapsen kanssa kotona kolme vuotta, ja siinä oli minulle tarpeeksi. Nyt kun jälkikasvu on sen verran isoa että puhuu ja pukee ja syö itse, leikkii pikkulegoilla ja jopa pyöräilee ilman apurattaitakin, niin ajatuskin huutavasta pääkylästä jonka tarpeista ei ota selvää saa aikaan fyysistä ahdistusta. Ei sentään enää niin pahaa kuin lasten ollessa pienempiä, mutta tarpeeksi jotta tajuan ettei ole minun hommani. Pitkään en kestänyt kuulla edes vauvan itkua jossain marketin parkkipaikalla vaan sain todella pahan ahdistuskohtauksen. Koin fyysistä pahaa oloa, pulssi nousi ja iholle tuli kylmä hiki.  Kuvittelisin että iso osa ahdistuksesta on peräisin esikoisen vauvavuodesta, joka ei suinkaan ollut mitään ruusuilla tanssimista. Kun tuntui ettei mikään mene kuten neuvolan oppaissa annetaan ymmärtää, minussa asuva perfektionisti koki suurta ahdistusta, jota ei suinkaan auttanut se, että useimmat vastaantulijat ja jopa terveydenhuollon ammattilaiset hokivat että nauti nyt vauva-ajasta, ja vauva-aika on kaikkein ihaninta. No ei ollut, ainakaan meillä.

En tiedä, olisiko elämä ollut helpompaa jos olisin kunnon mamma-ainesta rajattomalla kärsivällisyydellä ja "en vaihtaisi yhtään päivää pois" -mentaliteetilla varustettuna. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveeni ja vaihtaisin aika montakin päivää pois. Lisäksi minut on varustettu puutteellisella hoivavietillä. Tunnen olevani poikkeus perheellisten tuttavieni keskuudessa. En voisi kuvitellakaan ryhtyväni perhepäivähoitajaksi tai muihin vastaaviin tehtäviin. Minusta ei vain ole siihen. Omien lasten kanssa kyllä pärjään, mutta jos minut ympäröi päiväkodilla vieraiden lasten lauma, menen avuttomaan tilaan. Blogimaailma tuntuu usein olevan täydellisten äitien hiekkalaatikko, joten olin kovin ilahtunut kun löysin Vuoden Mutsin. Kaikille keskivertoäideille, jotka yrittävät. Eikä aina mene putkeen, vaan joskus päivänkin vaihtaisi pois. Kuten allekirjoittaneelle.

Hei. Olen elossa. Edelleen.

Tiesin että minulla on blogi, itse asiassa useampikin. Tiesin että on siitä hetki kun olen ehtinyt kirjoitella. No, niin näyttää. Edellisestä on pari vuotta. Hohhoijaa ja nolo ilme. Näköjään taustakuvakin kuuhailee omiaan, pitänee korjailla hiukan tuota teknistä puolta.

Mitä sitten edellisen? Olen opiskellut täysipäiväisesti ja liki -päisisesti. Opinnot eivät ole olleet ihan sitä mitä odotin, aihe josta voisi kirjoittaa kokonaisen oman postauksensa. Ompelua on paljon vähemmän kuin etukäteen oletin. Olen silti tyytyväinen siihen, että lähdin opiskelemaan. Ala on täysin oma, tokihan joukosta löytyy aina kursseja (tai opettajia) joista miettii että no onko nyt ihan pakko. Positiivisella asenteella olen yrittänyt vetää, ja jotenkin se on toiminut.

Lapset ovat kasvaneet ja kukoistavat. Isosisko täytti eilen viisi, herranjestas, ja pikkuveli täyttää parin kuukauden päästä neljä. Isoja ovat. Pikkuveljestä tulee vaihtelevasti isona joko rekkakuski tai roskakuski. Isosiskosta tulee kokki. Kysäisin, monen muun pikkutytön haaveet muistaen että "Ei siis prinsessa?" Vastaus oli: "No ei, kun mä oon plinsessa NYT!".

Ja Isosisko on siis oppinut puhumaan tämän ajan kuluessa, hurraa sille kolmesti! Puheesta puuttuu enää r-kirjain, satunnaista änkytystä esiintyy ajoittain, lähinnä kiihtymisen yhteydessä. Läpilyönti tapahtui siinä vaiheessa, kun lastenneurolta oltiin jo tilaamassa AAC-kansiota, ja puheterapeutti muilutti käyttöön tukiviittomat. Tukiviittomien kanssa puhe lähtikin yllättävän nopeasti kehittymään kohti normaalia tasoa. Muistaakseni lastenneurolla (vai olikohan foniatrisella) saimme yhteenvedon siitä, että kaikki syömis-ja puheongelmat johtuvat todennäköisesti tytön suun alueella olevasta motorisesta heikkoudesta. En tiedä vieläkään oliko kyseessä lihasten vai hermoston ongelma, mutta korjaantunut se on joka tapauksessa ajan kanssa. Tämän kun olisin tiennyt viisi vuotta sitten kun itkin etten osaa edes vauvaa imettää. Lapsessa olikin oikesti jotain "vikaa" enkä vain minä ollut huono äiti...

Blogi kaipaa hieman verestystä. Täytynee noita esittelyjä ja muita vähän viritellä - allekirjoittanut on sitten viimeisimmän esittelyn päivityksen mm. täyttänyt 30. (No en ole, jos uskomme miehen minulle ostamaan korttiin, ja miksemme uskoisi, siinä nimittäin sanotaan että 20. Olenko koskaan tullut maininneeksi, että sen hiljainen ja toisinaan mielenkiintoisen kiero huumorintaju oli niitä asioita joista pidin heti kättelyssä?)
Mitäs muuta on tapahtunut? Kunnan vuokrarivarin sijaan asumme omakotitalossa, oikea vanhan liiton rintamamiestalo jota ei ole sitten 70-luvun juuri remontoitu ja silleen. Rakastan tätä murjua. Kun ensimmäisen kerran hiukan yli vuosi sitten astuimme pihalle asuntoesittelyssä, tiesin että haluan tämän talon. Vaikka tämä ei ole noin asumistasoltaan mikään helmi, mutta tässä on melkein 3000 neliötä luonnontilaista tonttia ympärillä ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Ja tämä suorastaan huusi nimeäni kun näin tämän ensimmäisen kerran. Kuten ystävätär, joka tämän ensimmäisen kerran näki, totesi: "Tää on Johanna just sellanen sun näkönen koti. En mä vois kuvitella sua johonkin 2000-luvun valmistaloon." Meillä on keittiössä ruutuverhot, ruokahuoneessa pitsiverhot ja Laulumaan Viktoria-sarjan kalusteet sävyssä vanilja ja antiikkipetsattu, olohuoneessa valkeita valoverhoja ja mummin plyysillä verhoiltuja perintönojatuoleja. Romantikko minussa rakastaa tätä. Vaikka talvella pitää lämmittää takkaa ja hellaa ja alakerran ovet eteiseen on pidettävä kiinni ettei lämpö karkaa, ja vaikka sisätiloissa ei ole edes suihkua, vain wc, en silti vaihtaisi.

Semmosia. Nyt pitää vielä keretä kauppaan ja tankille, huomenissa on kaverin polttarit ja pitää vähän varautua. Yritän ottaa itseäni niskasta tämän homman kanssa taas, ja jakaa laaduttomia käsityksiäni elämästäni hieman useammin.