Kirjoista, taas vaihteeksi

Sadan kirjan listalle tuli yksi uusi luettu, Anna Kareninan luin loppuun joskus kevään mittaan. Se oli alkujaan kesken jo ehkä kymmenen vuotta, mutta viime kesänä ostin pokkariversion jostain marketista ja rupesin lukemaan oikein ajan kanssa. Aina välillä tuli pidempiä katkoksia lukemiseen, mutta minulla on sellainen outo muisti että parin rivin jälkeen olen taas täysin kärryillä vaikka kirja olisi ollut hyllyssä puolikin vuotta. Sain sen sitten luettua, ja pikku hiljaa olen saanut luettua muutakin.

Lapset alkavat olla sen verran isoja, että ehdin taas lukea. Olen aina ollut kirjojen suurkuluttaja, mutta tässä viime vuosien mittaan on tullut katkoa tahtiin. Aika paljon olen myös lukenut omaa kirjastoani läpi (minulla on ehkä parisensataa nidettä omissa hyllyissä), osin kahteen tai kolmeen kertaan. Hyllyistä löytyy niin klassikoita kuin ajantappopokkareitakin. En ole turhan ronkeli sen suhteen mitä luen, mutta catherinecooksonit ja daniellesteelit hyppään yli. Miinus romantiikka luen kaikkea mahdollista fantasiasta historiaan ja sotaromaaneista keittokirjoihin. Minulla on ollut tämä rajoitus aina, olen tylsä ja epäromanttinen ihminen joiltain osin.

Lapset ovat myös sen verran isoja, että ymmärtävät kirjallisuuden päälle. Meillä on päästy yli puhtaasta kuvakirjavaiheesta, eli siitä että kirjoissa on oltava isoja ja näyttäviä kuvia; myös nuorempi eli kohta viisivuotias viihtyy melkein kuvattomien kirjojen parissa. Tällä hetkellä kahlaamme läpi Eemelin koottuja metkuja, joka sekin löytyi omasta hyllystä. Eemelissä on mustavalkoinen, vähän tyylitelty ja harva kuvitus, mutta ihailtavan tarkkaan poika sitä seuraa. Kuvassa Eemelillä oli kädessä jotain, josta en saanut selvää, ja totesin että kyllä se varmaan selviää kun luetaan. Seuraavalla aukemalla mainittiin pajupilli, ja poika ilahtuneen tohkeissaan "äiti, se oli pajupilli mikä sillä Eemelillä oli kädessä!". Tarkka jätkä. Lisäksi Heinähattu ja Vilttitossu ovat salavihkaa hiipineet meille, niiitä on pitkänmuikea sarja vielä lukematta.

Toki kuvakirjojakin luetaan edelleen, yhteisenä suosikkina on Viiru&Pesonen. Niissä kirjoissa on huikea kuvitus! Ja tarina jota aikuinen jaksaa lukea. Minä kun en voi sietää suurinta osaa lastenkirjoista. Ne ovat joko typeriä tai outoja. Jostain syystä lapset myös onnistuvat kirjastosta löytämään kaikki sellaiset kirjat, jotka liittyvät joko kuivaksiopetteluun (so last season...), aiheeseen meille-tulee-vauva (no ei tod. tule) tai vanhempien eroon / jonkun kuolemaan tms. (ei ajankohtaista). Ymmärrän kyllä että näille kirjoille on tilausta - jossain muualla kuin meillä. Minä en periaatteesta koskaan anna niitä lainata, koska en halua lukea niitä. Katsotaan sitten uudelleen jos niistä joku joskus on ajankohtainen... (Ipanoilla on varmaan isona trauma kun ne ei saaneet kuulla miten opetellaan pois vaipasta - toiselta otettiin kylmästi vaippa pois ja toinen huusi ettei halua vaippaa.)

Facebookissa pyöri joku aika sitten 10 kirjaa jotka tekivät vaikutuksen -niminen haaste. Minua ei jostain kummasta syystä kukaan haastanut, ehkä siksi että kaikki tietävät etten joko muista näitä tehdä tai siksi etten osaa lopettaa vaadittuun määrään. Mutta listaanpa ne tähän. Lista ei ole missään tietyssä järjestyksessä, kirjat on listattu siinä järjestyksessä missä päähän putkahtaa:

1. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
2. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
3. Anja Kauranen: Arabian Lauri
4. Margaret Mitchell: Tuulen viemää
5. Anna Gavalda: Kimpassa
6. Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
7. Charles Dickens: Kolea talo
8. Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen
9. A. W. Yrjänä: Arcana (runoja)
10. J. R. R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta (trilogia)

Ei siis mitään korkeakyldyyriä. Ei myöskään mikään varsinainen läpileikkaus kirjallisuusmaustani, mutta näitä nyt ainakin. Keitosta höystetään myös dekkareilla ja milloin milläkin hötöllä. Lopputuloksena varsinainen sekametelisoppa, joka pitää mielen virkeänä.

"Toi lapsi ei niin tuu ehtimään ikinä mihinkään!"

Keväällä oli eskariin tutustuminen. Isosisko on siis jossain välissä hujahtanut sen verran isoksi, että se piti ilmoittaa eskariin (hohhoijaa kun oli vaikea operaatio!) ja sitten piti käyttää se siellä katsastamassa paikka. Saivat jonkinlaisen tehtävälapun, jossa piti piirtää auto ja pallo. Niitä tehtävälappuja oli useampiakin, mutta tällä aloitettiin. Auton piirtäminen sujui kohtuullisen reippaaseen tahtiin, mutta sitten päästiin väritysvaiheeseen. Se ei kuulkaas ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla. Eihän nyt toki. Eri osia väritettiin kauan ja hartaasti, ja siinä vaiheessa tajusin että jokseenkin kaikilla muilla lapsilla oli jo seuraava tehtäväkin tehtynä. Se missä piti piirtää kissalle (? ehkä se elukka oli kissa, en varmuudella tunnistanut) pallo, ja värittää se. En sortunut hoputtamaan lasta. Olen itse tarkan työn tekijä enkä mitään niin inhoa kuin hutaisua. No ehkä hoputtamista inhoan. Kysäisin vain lapselta että mites se auto etenee. Kuulemma hyvin. Kannoin värejä edestakaisin. Ohimennessäni näin että kyllä, saman rivin tenavilla oli se pallokin jo piirrettynä ja väritettynä.

No, naapuripulpetin miropetteri sai tehtävänsä tehtyä, ainakin 70 prosenttisesti ja huokaisi isälleen että mäenjaksaenääsaakomennäleikkiin? Se meni, ja kysyin tyttäreltä että mites sinä, teetkö vielä vai menetkö katsomaan muita toimintamahdollisuuksia. Oli kuulemma pallo vielä piirtämättä, mutta sitten menee. Seurasin mielenkiinnolla miten pallon piirtäminen sujuu. Ensin piirrettiin pyöreä pallo, ja kysyin siinä vaiheessa värivalintaa. Oli pallo kuulemma kesken, tyttö jatkoi lyijykynällä tuhertamista. Ihmettelin itse mielessäni että mikä siinä on kesken. Minusta siinä oli jo pallo, ihan samanlainen ympyrä kuin muillakin lapsilla, ei muuta kuin väriä pintaan. Tytär jakoi kuitenkin sen pyörylän kuuteen sektoriin, otti sitten värikynät ja väritti joka toisen sektorin keltaiseksi, joka toisen punaiseksi. Ajattelin että ahaa. Siinä vaiheessa muu ryhmä oli poistunut toiseen tilaan tutkimaan pelejä ja muuta mukavaa. Tyttö jatkoi tyynenä värittämistä.

Mieleen hiipi väkisin ajatus siitä, miten pikkutarkkaan työhön ja suhteellisen hitaaseen rytmiin tottunut lapsi tulee ikinä saamaan mitään valmiiksi tässä nykyisessä hektisessä menossa, ja miten se ikinä ehtii muiden mukaan mihinkään kun kaikki pitää tehdä pilkuntarkasti? Sarkastisesti ajattelin että olen tehnyt vakavan kasvatuksellisen virheen kun en ole painottanut nopeutta vaan tarkkuutta. Se yhdistettynä luonnostaan pikkutarkkaan ja jopa pilkunviilaukseen taipuvaan lapseen on ehkä katastrofaalisin yhdistelmä tässä äkkiä-jotain-valmiiksi-ja-sitten-seuraavaan-hommaan -ajatteluun taipuvaisessa maailmassa. Sitten muistin itseni. Enhän minäkään koskaan saanut kuvistunneilla mitään valmiiksi. Kun se tunti oli liian lyhyt aika siihen mitä suunnittelin. Ja ainekirjoitukset tein aina kotona loppuun.

Ehkä se on sukuvika.