Heippa, minä!

Valvoin viime yönä neljään, heräsin aamulla yhdeksältä, ja nyt väsyttää. Ensimmäistä kertaa sitten lasten syntymän olen VAPAAEHTOISESTI ollut menemättä nukkumaan viimeistään kahdeltatoista. (No joo, on sitä pari kertaa valvottu juhlien yli kahdentoista mutta sitä nyt ei lasketa. Ja sitä paitsi kaverit pakotti! Niin kerta!) Nukkuminen on minulle vähän kuin syöminen; on pakko tai iskee kärtty. Väsynyttä minua ei katsele kukaan, nälkäistä vielä vähemmän. Illalla on pakko päästä aikaisin nukkumaan, koska aamulla pitää herätä kuitenkin viimeistään kahdeksalta, kun jälkikasvu tulee sängyn viereen ja ilmoittaa että tarttis saada aamupalaa.

Mutta nytpä olen yksin, ja teen tasan niin kuin huvittaa, HAHAA. Saan olla nälkäinen ja väsynyt ihan rauhassa - enhän minä itselleni kärttyile vaan niille muille läsnäoleville. Sitä paitsi olen nyt vakavissani kaivellut naftaliinista vanhan harrastukseni kirjoittamisen, ja saanut oikeasti aikaankin useamman sivun. Siinä puuhassa sitä viime yönäkin vähän venähti. En päässyt kirjoittamisessa vauhtiin oikeastaan ennen iltakymmentä, ja kun pääsin vauhtiin en viitsinyt lopettaa heti vain sen takia että pitäisi mennä nukkumaan. Toki en kaikkea aikaa käyttänyt kirjoittamiseen, rehellisyyden nimissä on sanottava että lueskelin nettijuttuja ja kaivelin Spotifysta kaikkea kivaa musiikkia, mutta aina välillä naputtelin kappaleen tai pari. Otin alkukesästä työn alle yhden vanhan käsikirjoituksentekeleen, ja olen nyt työstänyt sitä. Aika paljon kirjoittamisessa on ollut kyse luurangon lihottamsesta, eli olen ammoin kehitellyt tarinan rungon ja täydennän sitä nyt. Toki olen kirjoittanut sivukaupalla uuttakin; olen jatkanut tapahtumaketjua siitä mihin jäin, ja kirjoittanut kokonaan uusia kohtauksia entisten väliin.

Olin teininä samanlainen yökukkuja kirjoittaessani. Aloitin oikeastaan vasta puoliltaöin, ja saatoin valvoa aamukuuteen. Ympäristö arvosti. Toki tein tätä vain kesäisin ja lomilla. Hauska huomata ettei vanha minä sittenkään ole niin kaukana.

Vanha minä on löytynyt muutenkin nyt viime aikoina. Minusta tuntuu että hukkasin itseni jossain vaiheessa esikoisen synnyttyä kuusi vuotta sitten, ja tässä pikku hiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Konkreettisesti tajusin asian joskus kolme vuotta sitten, kun ajelin meidän silloisella kakkosautolla jossa oli toimivat stereot. Aina niissä ei ole. Nykyisimmässä on, onneksi. Kävin sukuloimassa, menomatkalla ostin Viikatteen Marraskuun lauluja I ja II -cd:t ja soittelin niitä melko kovalla volyymilla. En tiedä mikä siinä oli se tekijä, kai se kulminoitui yhtyeeseen. Olen Viikatetta kuunnellut jostain alkuhämäristä saakka, ja silloin jotenkin tajusin että olenhan minä muutakin kuin äiti. Olen minä. Mutta missä se minä oikein on? Mistä se pitää (muusta kuin suklaasta), mitä se haluaa (muuta kuin olla toisinaan yksin) ja miksi se on hävinnyt? Ja milloin, mihin? Sitten yhtäkkiä, siinä ajellessani, rupesin kaipaamaan yhtä ihmistä, nettituttua vuosien takaa. Olin kadottanut yhteyden erään foorumin kadotessa. Meillä oli tapana pitää yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien mittaan yksityisviestein, ja kaipasin niitä juttuja. Mutta mitä tehdä jos ihmisestä tietää foorumilla käytetyn nimimerkin ja etunimen, joka ihmisen ikäryhmässä on niitä suhteellisen suosittuja? No, en ole mikään hakkeri tai muukaan näppäränäppi mutta niin minä vain sain kaiveltua esiin yhteystiedon, joka osoittautui oikeaksi.
Ja olin niin iloinen kun sain vastauksenkin.

Siitä se pikku hiljaa lähti purkautumaan, oman itsensä etsiminen ja löytäminen. Monta vuotta olin vain äiti, olemassa vain siksi että jonkun piti tehdä kaikki äidin työt. Nyt olen löytänyt jotain siitä vanhasta minästä, joka olin joskus ennen. Ja joka olen edelleenkin. Se, joka rakastaa lukemista ja musiikkia, tykkää olla itsekseen eikä pidä ruoanlaitosta. Mahdollisuuden tullen tanssii valomerkkiin ja pitää ginilonkerosta. Rakastaa pinkkiä ja röyhelöitä, puhuu mielellään vaikka äänensä käheäksi jostain muusta kuin lapsista. Hajoilee siivouksen vuoksi, ja nauraa oudoille jutuille.

Pienviljelijän arkea. (Kokonaiset kaksi ohrankortta parkkipaikan sepelissä.)

Heippa minä, oli kiva tavata taas. Eihän erota enää?