Hämmästynyt naurahdus

Tapasin pitkästä aikaa ystävää, jonka kanssa yhteistä historiaa on vuosia ja taas vuosia. Vuosien varrella on naurettu ja itketty, enimmäkseen kuitenkin naurettu. Meillä on kyky puhua vakavia ja hihittää päälle - seurassa ei tarvitse koskaan miettiä että mitähän tuokin minusta ajattelee, ja voinko nyt sanoa sitä tai tuota, jos se ei vaikka ymmärräkään. Ymmärtää se, koska se ajattelee enimmäkseen samoin. Tiedän mitä se ajattelee minusta, suurin piirtein ainakin.
Ystävä sitten innostui selittämään kaikenlaista, pitkän ajan kuulumisia käytiin läpi puolin ja toisin. Rivien välistä ja jokseenkin suoraankin sanottuna kävi ilmi syrjähyppy. Puhuimme asiasta pitkäänkin, monelta eri kantilta. Yleisellä tasollakin, miksi ihminen tekee sellaista. No, puusta pitkään ei päästy. Naurettiin kyllä.

Seuraavana päivänä istuin kotosallani kahvilla, lueskelin lehteä ja mietin ystävän sanoja. Äkkiä nauroin ääneen, silkasta hämmästyksestä. Mieleeni oli nimittäin pujahtanut jostain nurkan takaa seuraava ajatus: "oiskohan mun muuten pitänyt olla moraalisesti närkästynyt kun kuulin asiasta?" Minä kun otin asian niin, että "jaa, vai sellaista sattui" - tämä oli itse asiassa ensimmäinen kommenttini asiaan. Kun taustalla on kuitenkin perhe ja puoliso, niin varmaan siinä olisi pitänyt herätä jotain tapahtumaan negatiivisesti suuntautuneita tunteita. Suhtauduin asiaan lähinnä olankohautuksella.

Suhtaudun yleensäkin vastaaviin asioihin enimmäkseen olankohautusta vastaavalla intensiteetillä.

En itse koe itseäni mitenkään epänormaaliksi, mutta näin aikuisiällä olen ymmärtänyt että toimin jotenkin vajaalla tunnelatauksella. On minulla tunteet, on toki. Ne eivät vain ole koskaan kovin voimakkaita. Vähän kuin normaalien tunteiden päälle olisi laitettu himmennin. Olen ajatellut vain olevani jotenkin tasainen luonne - jos nyt otetaan vaikka ihmisten parisuhteet; minä olen aina hämmästellyt sitä kiihkeyttä joka niihin useimmilla liittyy. Jos rakastuu, se on maailman ihaninta, ja jos vaikka tulee jätetyksi, se on maailmanloppu. Siitä kuuluisasta äidinrakkaudesta nyt puhumattakaan. (Sivumennen sanoen muuten, on minutkin jätetty. Se tuntui kuin olisi saanut henkisesti turpiin. Olin aika pöllähtänyt. Mutta ei se mitään maailmanloppua ollut lähelläkään.)

Toisaalta, ei tämä elämä sen vaikeampaa kai ole laimeammilla tunteillakaan. Ainoa, että en kykene katsomaan ihmissuhdedraamaa tai mitään suhdesoopaa, esim. ihmissuhteiden ympärillä pyöriviä televisiosarjoja. Ne menevät sen verran yli hilseen, että ei onnistu. Minulle ei valkene se, mikä niissä ihmisiä kiehtoo. Pidin itseäni pitkään vain tietyllä tavalla snobina, mutta nyt olen oivaltanut asiayhteyden: niissä vedotaan sellaisiin tunteisiin joita en koe. Tai tarkemmin, niissä kuvattu tunneskaala menee tasoille joita en koe. Minulla ei ole samaistumispintaa. Olen taas se kanttinen palikka jota ei saa soviteltua pyöreään koloon.

Mutta ihan kivaa minulla silti on.

Ompelin pari juttua

Kaveri toi kasan kankaita, että saiskos näistä ommeltua kummitytölle jotain. Sen tarkemmin ei tilausta määritelty, joten olen nyt sitten koettanut keksiä kankaista "jotain".
Kankaita oli - noh, riittävästi. Kaverilla itsellään ei ole mitään käsitystä siitä, miten paljon tai vähän kangasta menee reilun vuoden vanhan tunikaan tai yleensä mihinkään, joten se oli ostanut kaikkea noin puolentoista metrin pätkän. Osa kankaista oli kapeampaa sorttia, joten sinänsä ei haittaa, mutta sitten kun 1,6m leveää trikoota oli se sama puolentoista metrin pala, kysäisin että mites monta tästä pitäisi tehdä? No jos yhden saisi, oli vastaus. Sanoin että kyllä tästä yksi tulee, ja sitten tätä jää niin paljon että mitäs lopusta? No jotain, keksi sinä. Niinpä hain uuden 50m rullan kaavapaperia ja ei kun töihin.

Sienitunika, koko 92. Kanttaukset askartelin ilman tasosaumuria (Rimoldi*, I miss you!)

Olkainliivimekko. Kaveri diggailee pöllöistä.  Koko 92.

Lisää pöllöjä. Perinteinen liivimekko, takana vetoketju. Koko 92.

Tuttavaperheelle vauvalahjaksi. Koko 86.

Veljentyttärelle surautin jämäpalasta parit puserot, koot 62 ja 68.

Protoilin liivimekkoa vauvalle. Jämäpalaselle käyttöä. Koko 68.

Retrokukkaa veljentyttärelle! Koot 62 ja 68.

Retrokukkainen ruskea joustofrotee on sitten ihana kangas, valmistaja taitaa olla Naperonuttu tms. Ostin tuota toisenkin palasen, oma tytär haikailee siitä itselleen tunikaa. Vaaleapohjaisesta pöllökankaasta tein myös pussihousut, mutta niitä ei tullut jostain syystä kuvattua. Sienitrikoota on jäljellä sen verran paljon (vaikka olen siitä leikannut jo yhden puseron valmiiksi) että en tiedä mihin sen kanssa joutuu... Täytynee tehdä kaverin kanssa diili, että seuraavalla kerralla soittaa minulle kun kangaskaupassa villiintyä aikoo, niin ohjeistan vähän määrissä...

*Rimoldi oli lempikoneeni koululla, vanhan liiton tasosaumuri joka teki kaunistakin kauniimmat kanttaukset ja toimi yleensä kuin ajatus. Nyt on ollut viiltävä ikävä sitä kun olen askarrellut kanttauksia saumurilla ja kotikoneella...

Lomailu riittää, kiitos

Tässä on nyt lomalorvailtu kaksi ja puoli kuukautta. Alkaa hajota, ainakin kaksi asiaa.
Ensinnäkin hajoaa talous. Muutaman epäselvyyden takia päivärahahakemus jumittaa edelleen odottamassa käsittelyä. Eilen tuli taas lisäselvityspyyntö. Mielestäni olen nämä asiat selvittänyt jo vuosia(!) sitten mutta tehdäänpä selvitykset uudestaan. No, kun tuloina on tällä hetkellä lapsilisät joista menee lisäksi opintotuen takaisinperintään 50€/kk, niin on niin sanoaksemme hiukan rahat loppu. Se opintotukiasiakin johtui pitkälti siitä, että en ollut varma milloin saavat paperini valmiiksi joten vahingossa tuli kuukauden opintotuki ylimääräisenä. Ja vaikkei se toisella asteella niin korkea olekaan, niin hankala sitä oli kerralla maksaa takaisin. Meni siis maksujärjestelyyn.

Toisena hajoaa pää. Ensin elimme kolme vuotta tiukasti aikataulutettua arkea, ainakin minä, koska lukujärjestys. Sitten olin mainitun 2,5kk 24/7 ohjelmatoimistona, ruoanlaittovastaavana, remonttiapulaisena ja yleisenä järjestysmiehenä, koska lapset eivät olleet päiväkodissa päivääkään sen jälkeen kun minulla oli viimeinen työpäivä toukokuun lopussa. No, ei siinä mitään, kesä suosi sitten lopultakin ja muksuille riitti kun vippasi ne vesipulloineen ulos. Huitelivat jossain naapurustossa ja leikkipuistossa, tulivat kotiin kun tuli nälkä. Onneksi ohjelmatoimistoa tarvittiin vain satunnaisesti sen räävittömän kylmän alkukesän jälkeen. (Kesäkuun 17. oltiin Hyvinkäällä jossa satoi räntää ja oli neljä astetta lämmintä, noin sivuhuomautuksena.)
Siinähän se kesä meni, itsekseen. Nyt onkin toinen ääni kellossa.

Isosisko on eskarissa joka päivä klo 9-13 paitsi tänään kun se on 9-12. Pikkuveljen kelkon päiväkotiin välille 9.30-14.30 - sillä on osapäiväpaikka. Minulle jää siis noin 3 tuntia päivään, jolloin pitäisi tehdä jotain. Tai saisi.

Minä en osaa. Olen niin totaalisen kyllästynyt tähän kotona olemiseen että oksat pois ja pala latvaa. Olen laittanut työhakemuksia mutta mitään ei ole vielä löytynyt. Nyt on mennyt neljä päivää jolloin kotona ei ole päiväsydämellä ketään - ja minulla menee hermo.

Olen toki tehnyt kaikenlaista. Muun muassa ommellut (niistä kuvia kyllä jossain vaiheessa). Mutta se on vähän hankalaa kun hommat joutuu keskeyttämään siinä vaiheessa kun tytön eskari loppuu, typykkä kun haluaa että haen sen kotiin ainakin toistaiseksi*. Yleensä siinä vaiheessa hommassa olisi paras flow, kun kello tulee 12.45 ja pitää ruveta kiskomaan silitysraudan johtoa seinästä. Ja sitten on välipalapuuhaamiset ja kahdenkeskiset keskustelut tytön kanssa, ja pitää hakea pikkuveli päiväkodilta ja ryhtyä taas erotuomaroimaan jne.

Toki onhan se kivaa että on se vajaa kolme tuntia rauhallista työaikaa per päivä. Olen saanut tehtyä kummitytölle kaikenlaista vaatetta, joita kesällä lupasin tehdä. Olen saanut rauhassa kirjoitella työhakemuksia ja muuta vastaavaa. Ehkä tämä vaatii vähän totuttelua ja uuteen aikatauluun tottumista, mene ja tiedä. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu, töitä on alueella tarjolla huonosti ja kovin kauas ei ole kannattavaa lähteä jos tarjolla on jotain osa-aikahommaa. Mutta katellaan.

Eskarilainen. Ja tietä riittää...

*Meillä voi antaa luvan, että lapsi saa kulkea yksin eskariin ja kotiin.